Tämän sivun katselemiseksi tarvitset Flash-soittimen version 9.0.115 tai uudemman. Voit ladata soittimen osoitteesta: http://www.adobe.com/products/flashplayer/.

Pages

Pohjatuulen matkassa T ähtitorninmäeltä näkee kauas – vaikka neljänkymmenen vuoden taakse, jolloin kuvataiteilija Kuutti Lavonen keikkui mäen puissa ja patsaissa kavereineen. Kesäisin he pulikoivat Aino-patsaan koristamassa lammessa. Myöhemmin klopit huvittelivat pistäytymällä rannan ruotsinlaivoissa siivoojien perässä. Lavosten koti oli kivenheiton päässä, niin kuin kuvataiteilijaisä Ahti Lavosen ateljeekin. Tekstiilitaiteilijaäiti Maija Lavonen jäi asumaan alueelle miehensä kuoltua Kuutin ollessa 10-vuotias ja hänen dramaturgisisarensa Sussan 4-vuotias. ”Tuohon aikaan taisin omia ystäväni Teemu Nikkilän yksinhuoltajaäidin itselleni kakkosäidiksi. Parikymmentä vuotta täällä tuli seikkailtua. Kerrankin pallo lensi Neuvostoliiton suurlähetystön pihaan, ja kun kiipesin takaisin sitä hakemasta, oli mustamaija odottamassa. Huoneeni seinään osui iltaisin Suomenlinnan majakan valo. Opin näkemään horisontista sään. Kierrän vieläkin mielelläni rantoja, vaikka hakiessani Essiä ja Eekkaa koulusta”, kertoo Lavonen Tähtitorninmäen tuulisella harjalla. Kuutti Lavonen on käynyt lastensa lailla Helsingin ranskalais – suomalaista koulua, koska hänen vanhempansa halusivat säilyttää poikansa kielitaidon, joka syntyi perheen Pariisin-talvina. Kouluperinteen jatkaminen oli luontevaa, sillä Essin ja Eekan äiti on ranskalaiseen filologiaan erikoistunut yliopistonlehtori Ulla Tuomarla. Lavosen lapsuuden kulmilla on ollut tärkeä rooli hänen myöhemmissä vaiheissaankin: Tehtaankadulla oli kivilitografiaverstas ja Pursimiehenkadulla Kuvataideakatemian taidegrafiikan osasto, jonka johtajana ja professorina hän toimi vuosituhannen taitteessa. ”Traditio, johon pohjaan ja josta saan elämyksiä, liittyy aikakautensa vuoksi uskontoon, mutta en koe olevani uskonnollinen taiteilija. Taide on uskontoni. Yhteiskunnan pitää kantaa vastuunsa kulttuurista ja taiteesta, koska ne edustavat yhteisön sisäistä voimavirtaa ja verisuonta. Historiaan päin katsoessammekin identifioidumme taidehistoriaan emmekä vaikka lukuihin tapettujen määristä tai markan arvosta suhteessa dollariin.” Lavonen toivookin, että taide olisi kaikkien ulottuvilla. Hän on iloinen esimerkiksi kaupungin ylläpitämistä alueellisista kulttuurikeskuksista. ”Taide ei tarvitse prameaa julkisivua. Kokemus on tärkein. Sen saa parhaiten alkuperäisen taiteen äärellä. Silloin voi samaan tapaan kuin toisen ihmisen lähellä tai luonnossa kokea oman minän sulautuvan ympäröivään todellisuuteen, jolloin kokemuksesta tulee hyvin syvä. Ei taidetta tarvitse ymmärtää, vain kokea.” että hän asuu vastapäätä opettajaansa Viktor Kuuselaa, jolta kyseli aikanaan arviota siitä, voisiko hänkin joskus vielä päästä Lallukkaan. ”Asukkaat suhtautuvat toisiinsa lämpimästi, kunnioittaen muiden ammattitaitoa ja pyrkien antamaan henkistä tilaa työnteolle. Rakennus on arkkitehtuuriltaankin hieno, ja ateljeihin tulee kuvataiteilijoille tärkeää pohjoista valoa. Saan olla Lallukassa hoitokotiin tai hautaan saakka. Joskin valtio on ruvennut härskisti spekuloimaan Lallukan säätiön perusteilla, vaikkei ole ollut perustamassa tai rahoittamassa koko paikkaa. Se on järkyttävää, koska Lallukka on miten vain mitattuna tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa.” Kuutti Lavonen on asunut Lallukan lisäksi muuallakin Töölössä ja sanoo oppineensa pitämään kaupunginosasta, vaikkei koekaan itseään töölöläiseksi. ”Töölönlahden alue valaistaan kauniisti. Taidehallin näyttelyt ovat laadukkaita, samoin taidekoti Kirpilän ja Reitzin museon kokoelmat. Pidän Töölön kestävästä rakentamisesta. Nykyäänhän tehdään asuntoja, jotka näyttävät kalliilta omistusasunnoilta ja joita myydään alueiden nimillä tai merenrantanäkymillä, ja kuitenkin niistä näkee jo päältä, etteivät ne tule kestämään. Se on ihmisten halveeraamista.” Tulevina kuukausina Lavonen suuntaa Vammalaan viimeistelemään uudelleen rakennetun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon seinämaalauksia Osmo Rauhalan kanssa. ”Maalaustyö on ollut haastavaa monin tavoin, mutta vaikeuksistahan seuraa usein hyvääkin”, toteaa Lavonen. Tiina Kotka Kestämätöntä rakentamista Taidekriitikkonakin tunnettu Lavonen asuu ja työskentelee Lallukassa. Lavosesta on hauska yhteensattuma, ”Ei taidetta tarvitse ymmärtää, vain kokea.” Kotikaupunkia ei sitä vastoin juuri näy Lavosen moneen kertaan palkituissa temperoissa tai mustaliitu- ja pastellimaalauksissa, sillä niissä ovat pääosassa kasvot, joilta heijastuvat sisimmän liikkeet ja tunnetilat. Lavonen on antanut kasvot myös Etelä- ja Pohjatuulelle Ateneumin Kalevala-näyttelyssä, jonka nykytaiteen osuuteen tilattiin teosparit kymmeneltä kuvataiteilijalta ja säveltäjältä. ”Kävimme Olli Kortekankaan kanssa antoisia keskusteluja. Sain kuunnella hänen sävellystään maalatessani ja miettiessäni oman työni ratkaisua. Lisäsin lopulta kokonaisuuteen varovaisen piirustuksen Pohjatuulesta tuomaan toisenlaista ulottuvuutta. Olen iloinen kaikkien tilattujen töiden hyvästä tasosta ja siitä, kuinka jokainen taiteilija on kyennyt säilyttämään persoonallisuutensa ja luomaan uudenlaisia tätä aikaa kuvaavia tulkintoja, joissa on silti resonanssi perinteeseen. Näin EU-aikana on hyvä muistaa kansallisen kulttuurin arvo, ja täällä pääkaupungissa sekin, että kulttuurimme koostuu monista paikalliskulttuureista ja paikoista.” Perinne on tärkeässä roolissa Lavosen töissä, mutta se juontaa Kalevalaa kauempaa, renessanssista ja barokista maalarimestareineen. Heistä Bernardo Cavallino on innoittanut Lavosen tekeillä olevaan väitöskirjaan asti. 2 ”Pariisissa valettu Robert Stigellin Haaksirikkoisten patsas on osoitus siitä, kuinka suomalaistaiteilijoilla oli jo 1800-luvun lopulla suoria kontakteja maailmalle. Itselleni patsas antoi lapsuuden kiipeilyleikeissä ensimmäisiä kosketuksia naisellisiin muotoihin”, kertoo kuvataiteilija Kuutti Lavonen Tähtitorninmäellä. 24 Ku va J u k ka U o t i l a Helsinki-info ● 2 ● 2009